Kun vielä kirjoitin novelleja ja esikoisromaaniani (jonka sain valmiiksi asti, mutten koskaan julkaistuksi), minulla oli aina sama ongelma: en saanut henkilöhahmoja pidettyä hengissä. Minulla oli jokin käsittämätön tarve tappaa ja tuhota kaikki aikaansaannokseni, olivat ne luonteeltaan kuinka moniulotteisia ja taitavasti rakennettuja tahansa. Sitä suurempaa mielihyvää henkilöiden tappamisesta sain, mitä taidokkaammin olin ne luonut. Kirjallisille tuotoksilleni kävi samalla tavalla. Osan poltin takassa, osan silppusin käsin pienenpieneksi silpuksi ja pudotin paperinkeräysastiaan. Esikoisromaani syntyi tietokoneaikaan, joten sen tuhoaminen oli helpompaa. Nyt olen miettinyt tuhovoimani alkusyytä. Ehkä se on yhteistä kaikille kirjoittajille? Mutta ei lapsuuteni ilmapiiri ainakaan tuhovimmaani ole laimentanut.

Meillä kuoli eläimiä. Joukoittain kuolleita eläimiä. Raatoja, ruhoja, ja luurankoja. Koiria, kissoja, lehmiä, sikoja - ja ihmisiä. Tiluksilta oli löytynyt ihmisen kallo, mutta kukaan ei tiennyt miltä aikakaudelta. Eli myös sitkeä huhu, että pappani oli tappanut miehen hukuttamalla jokeen. Sitä ei koskaan todistettu. Pappa oli kiivas mies, kuka tietää. Tappaminen oli isälleni viihdettä, johon hän houkutteli meitä lapsiakin. Kissanpennut tapettiin brutaalisti; houkuteltiin leikin varjolla ovenrakoon ja murskattiin pää  lyömällä ovi kiinni, työntämällä pennut pussiin ja ruovittamalla autoa pussin päällä, tai hukuttamalla. Vanhin veljeni hukutti täysikasvuisen kissan viljasiiloon. Pudotti sinne ja antoi hukkua. Nämä ovat vanhemmilta sisaruksiltani kuultuja asioita. Itse muistan vain utuisia tunnelmia, en selkeitä kuvia. Hämärästi vanhimman veljeni kurottamassa päätään viljasiilon laidan yli, kädet reunalla, yrittämättä auttaa jyvämeressä elämästään taistelevaa kissaa. Muistan kuumat kyyneleet. Loputtoman itkun. Toistuvat juoksut pois kammottavien asioiden läheltä iljettävät kuvat silmiin syöpyneinä. Itkin lapsena niin paljon, että kyynelehtimisen taito kuoli, ja minusta kasvoi kova ja tunteeton aikuinen. Vasta paljon myöhemmin, omien lasten synnyttyä, opin uudelleen itkemään.

Koiriin ja lehmiin isän viha kohdistui pahiten. Niitä potkittiin, hakattiin remmeillä, lyötiin halolla, ja ne lopetettiin ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Joskus olen miettinyt, olivatko lehmät ja koirat isän vihalistan kärjessä siksi, että ne muistuttivat perheestä. Äidistä, joka sai selkäänsä aina, kun yritti suojella eläimiään, ja meistä lapsista, joille koirat olivat kuin perheenjäseniä. Niiden perään huolehdittiin ja niitä rakastettiin. Perhe seisoi kaiken tiellä. Tai ainakin sen yhden ainoan asian, josta isä välitti: juomisen.