Olen löytänyt ryppyjä nenän alta. Sellaisia ryppyjä, jotka näkyvät vain paljaassa valossa, mutta ne ovat eläviä, muuttuvia. Ryppyjä, jotka saavat kuolemaa pelkäävät balsamoimaan itsensä. Olen 37-vuotias. Olen kasvanut isoksi.

En pelkää vanhuutta, melkein odotan sitä. En kipua ja heikkoutta, kyvyttömyyttä, mutta lupaa olla. Sellaista paineettomuutta, jota voin seurata oman äitini kautta. Kun minä pyhitän lasten nukkumaanmenon jälkeisen ajan itselleni, pyhitän sen kellolle. Tiedän kuinka kauan voin olla omillani ilman, että se kostautuu seuraavana aamuna. Kun äitini ottaa omaa aikaa, hän on. Lepää itsessään niin kuin sellainen ihminen tekee, joka muistuttaa minuutti minuutilta enemmän henkäystä kuin solusykermää.

Lukija, oletko koskaan kysynyt itseltäsi, millaisista asioista haaveilet ennen vanhuutta?

Minä en haaveile. Lopetin haaveilemasta, kun vuosikymmenten epäonnistumisten jälkeen ymmärsin, ettei minusta koskaan tule kirjailijaa. Kirjailijan ura on ollut ainoa haaveeni jo lapsesta asti. Voisi kuvitella, että ainoan haaveen murenemisen aiheuttaman henkisen hurrikaanin jälkeen jäljelle jäisi vain eloton, tahdoton raato, mutta ei. Minun raadollani on toimiva keuhkopari, tuntevat sormet, ja laahaavan arjen yllä makaava elämäntahto, jota edes elämän suurin pettymys ei nujertanut.

En ole koskaan ymmärtänyt tahtoa elää.