perjantai, 27. helmikuu 2015

Kuolleet eläimet

Kun vielä kirjoitin novelleja ja esikoisromaaniani (jonka sain valmiiksi asti, mutten koskaan julkaistuksi), minulla oli aina sama ongelma: en saanut henkilöhahmoja pidettyä hengissä. Minulla oli jokin käsittämätön tarve tappaa ja tuhota kaikki aikaansaannokseni, olivat ne luonteeltaan kuinka moniulotteisia ja taitavasti rakennettuja tahansa. Sitä suurempaa mielihyvää henkilöiden tappamisesta sain, mitä taidokkaammin olin ne luonut. Kirjallisille tuotoksilleni kävi samalla tavalla. Osan poltin takassa, osan silppusin käsin pienenpieneksi silpuksi ja pudotin paperinkeräysastiaan. Esikoisromaani syntyi tietokoneaikaan, joten sen tuhoaminen oli helpompaa. Nyt olen miettinyt tuhovoimani alkusyytä. Ehkä se on yhteistä kaikille kirjoittajille? Mutta ei lapsuuteni ilmapiiri ainakaan tuhovimmaani ole laimentanut.

Meillä kuoli eläimiä. Joukoittain kuolleita eläimiä. Raatoja, ruhoja, ja luurankoja. Koiria, kissoja, lehmiä, sikoja - ja ihmisiä. Tiluksilta oli löytynyt ihmisen kallo, mutta kukaan ei tiennyt miltä aikakaudelta. Eli myös sitkeä huhu, että pappani oli tappanut miehen hukuttamalla jokeen. Sitä ei koskaan todistettu. Pappa oli kiivas mies, kuka tietää. Tappaminen oli isälleni viihdettä, johon hän houkutteli meitä lapsiakin. Kissanpennut tapettiin brutaalisti; houkuteltiin leikin varjolla ovenrakoon ja murskattiin pää  lyömällä ovi kiinni, työntämällä pennut pussiin ja ruovittamalla autoa pussin päällä, tai hukuttamalla. Vanhin veljeni hukutti täysikasvuisen kissan viljasiiloon. Pudotti sinne ja antoi hukkua. Nämä ovat vanhemmilta sisaruksiltani kuultuja asioita. Itse muistan vain utuisia tunnelmia, en selkeitä kuvia. Hämärästi vanhimman veljeni kurottamassa päätään viljasiilon laidan yli, kädet reunalla, yrittämättä auttaa jyvämeressä elämästään taistelevaa kissaa. Muistan kuumat kyyneleet. Loputtoman itkun. Toistuvat juoksut pois kammottavien asioiden läheltä iljettävät kuvat silmiin syöpyneinä. Itkin lapsena niin paljon, että kyynelehtimisen taito kuoli, ja minusta kasvoi kova ja tunteeton aikuinen. Vasta paljon myöhemmin, omien lasten synnyttyä, opin uudelleen itkemään.

Koiriin ja lehmiin isän viha kohdistui pahiten. Niitä potkittiin, hakattiin remmeillä, lyötiin halolla, ja ne lopetettiin ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Joskus olen miettinyt, olivatko lehmät ja koirat isän vihalistan kärjessä siksi, että ne muistuttivat perheestä. Äidistä, joka sai selkäänsä aina, kun yritti suojella eläimiään, ja meistä lapsista, joille koirat olivat kuin perheenjäseniä. Niiden perään huolehdittiin ja niitä rakastettiin. Perhe seisoi kaiken tiellä. Tai ainakin sen yhden ainoan asian, josta isä välitti: juomisen.  

perjantai, 27. helmikuu 2015

Talo, jonka valot eivät sammuneet

Kotona loisti pehmeän tunkkainen hehkulamppu. Ehkä pelkäsimme pimeää ja siksi nukuimmekin valot päällä tai ehkä hehkulampun kajo on pelkkä muistiharha, en tiedä. Sen muistan, miten läpäisemätön pimeys ympäröi pienen kotitalomme syksyn tullessa, ja kuinka veret seisauttavan kauheaa oli pikkutyttönä juosta sysimustan pihan läpi navetan takana sijaitsevaan ulkohuussiin. Miten monta painajaista näinkään pihalla seisovan ruosteisen Massey Fergusonin uhkaavasta hahmosta, jonka saattoi enemmän aistia kuin silmin nähdä kaiken mustuuden keskeltä, pyöreät valot eturitilän molemmin puolin kuin vaaniva silmäpari irvistävän hammasrivin yllä.

Tai ehkä minä muistan valon, koska se oli ainoa lohtuni. Muistan, kuinka tuijotin makuukamarin hehkulamppua kyynelten läpi keskellä yötä, kun isä hakkasi äitiä. Isän kireäksi pingottunut matala murina, äidin ynähdykset, tukahdutetut huudot, astioiden kolina, tömähdys, kun isä heitti äidin vasten puuhellaa ja äiti kaatui ruhjottuna lattialle. Äiti kuolee. Ja minä makaan kuin muumio, tuskin hengittäen, sydän kuin kolibrin siivet rinnassa lyöden.

Kattolampun valo oli kyynelten takaa kaunis. Valo muutti pisarat valohelmiksi, värikristalleiksi. Siristin silmiä ja tutkin, yritin koskea, mutta pieni käteni vain vääristi säteet. Lampussa oli ummehtuneen värinen varjostin. Väärinpäin käännetty hedelmävaasi. Kuka sen siihen oli laittanut? Sitten nukahdin ääniin. Mihin kaikkeen lapsi voikaan tottua. 

Äitini kertoi minulle joskus, että papan suvussa pidettiin kuria. Pappa oli arvostettu mies. Suoraselkäisenä, jämptinä, kovaa työtä tekevänä miehenä kyläläisten luottamuksen ansainnut maatilan isäntä. Papan aikana ei käytetty alkoholia, ei väitetty vastaan, ei riehuttu, mutta elettiin tiukasti nuhteen ja piiskan pelossa. Oma isäni oli vanhanajan kasvatuksen tulos. Esimerkki siitä, kuinka kaikki voi mennä pieleen.

Papan ajoilta en muista muuta kuin painostavan, jännittyneen tunnelman ja tuvan lattialle kannetun arkun. Nostiko joku minut katsomaan? En tiedä. Mutta sen tiedän, etten ole koskaan pelännyt kuolleita. Olen tehnyt töitä ruumishuoneella inhoamatta tai kammoamatta edes niitä irvokkaita, pitkälle hajonneita, joita piti kantaa muovissa, koska muuten levisivät lattialle. Ehkä kuolema on tuntunut luonnollisemmalta kuin elämä, koska lapsena kuolema oli jatkuvasti läsnä, ja kuolemanpelko oli vuosi vuodelta arkisempi tunne. Papan kuolema jätti kuitenkin aaveensa. Se aave seurasi minua niin kauan, kun asuimme synnyinkodissani, mutta siitä ei koskaan puhuttu. Ei ääneen. Vasta jälkeenpäin olen kuullut, että aaveen aistivat muutkin. Se ei ollut mielikuvitukseni tuotosta.

torstai, 26. helmikuu 2015

Varhaisia muistoja

Noin 2-3-vuotiaasta eteenpäin lapsi saa pysyviä muistoja.

Kauan elin uskossa, ettei minulla ole muistiyhteyttä lapsuuteeni ennen 9. ikävuotta, mutta vähitellen sain palautettua osan varhaisimmista muistoistani. Ne ovat palasia sieltä täältä, erikoisen muotoisia ja häilyviä.

Näen maalatut puulankut tuvan lattialla, kutisevat villaiset sukkahousut, joulunpunaiset ja myrkynvihreät. Aikakaudelle ominaista turkoosinsinistä. Muistan miten katselen pinnasängyssä seisomaan noussutta pikkuveljeä pinnojen takaa ja upotan ahnaasti hampaani sängyn laitaan. Pienet hampaat uppoavat paksun maalin läpi ja rikkovat puusäikeen. Olen elävä. Vaikutan. Pystyn muuttamaan ympäristöä. Puren puuta ja myrkyllistä maalia, jonka haju on tuoreena niin vahva ja humalluttava, että lapset joutuvat evakkoon.

Pihalle. Muistan kuuman kesän - vai monta kuumaa päivää, jotka muistoissa yhtyvät yhdeksi - ja yhden rankkasateen, kun piha vettyy ja tulvii. Me lapset riehutaan syvässä vesilammikossa kilpaa raskaiden vesipisaroiden kanssa, kastutaan lämpimästä kesäsateesta. Pisarat putoilevat kuin miljoonat pommit, joista jokainen luo oman paineaaltonsa, sirpaleiksi hajoavan vesipylvään. Sateen jälkeen työnnän sormet syvälle saviseen maahan ja kaivan savea niin, että niveliin sattuu. Märkä savi on tiivistä ja raskasta. Pyöritän kämmenten välissä kakkuja, jotka asetan kuivumaan navetan seinustalle. Miniatyyrielämä.

Valkoinen talo on harmaaksi ränsistynyt. Navetta pihan toisella puolella täynnä kuolemaa ja surua. Menettämisen pelkoa. Peltoja, joilla kasvaa pitkää viljaa. Metsiä, ulkorakennus saunoineen, ja autotalli, jonka seinät on tehty kipsilevyistä. Muistan öljyn ja työkalujen tuoksun. Muistan miten nopeasti irti revitty kipsilevyn pala kuivattaa sormet, kun sillä piirtää kömpelöitä kuvia rikki potkittuun seinään. Isä käyttää autoa käynnissä. Autotalli täyttyy pakokaasulla. Joku sanoo, että siihen voi kuolla.

Me lapset kerätään pihamaalta kaljapullonkorkkeja. Meillä on niitä jo iso säkillinen. Ne ovat isän, eivätkä lopu koskaan. Kaikkein hienoin on punainen, jonka keskellä on kuva kotkasta.

Light Beer mainos lapsuudesta.



keskiviikko, 25. helmikuu 2015

Dissosiaatiohäiriö

Jokaisella tarinalla on alku ja loppu. Joskus loppu on avoin, mutta aina olemassa. Kannella on vastapari, jolla kirjan voi sulkea ja saattaa päätökseen, kun sitä ei jaksa enää kertoa tai ei jää mitään kerrottavaa. Niinpä koko päivän olen muistellut elämäni ensimmäistä muistoa. Jotain mustavalkoista, ajan haalistamaa, mitä tahansa muistoa josta aloittaa, koska ilman alkua ei synny tarinaa. Muistojen sijaan löysin kuulopuheita muistoista, jotka minun pitäisi muistaa, mutta en muista. Ja sitten on niitä, joita en tahdo muistaa.

Dissosiatiivista muistihäiriötä esiintyy traumojen yhteydessä, samoin kuin dissosiaatiohäiriötä. Dissosiaatiohäiriötä kuvataan terveyskirjasto.fi -sivustolla näin:

"Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsen (depersonalisaatio, ks. «Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)»1) tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhoina."

Minulla on häiriö, joka on vetänyt esiripun varhaislapsuuteni eteen. Kaikki mitä muistan synnyinkodistani on jollain tapaa ahdistavaa, pelottavaa, tai niiden vähien hyvien muistojen päällä leijuu uhkaava massa. Nyrkki. Pelko. Joskus parikymppisenä tajusin, etten voi luottaa muistoihin. Minulta vietiin lapsuus. Kokonainen elämänvaihe. Ja tilalle jätettiin suuri, tyhjä, ammottava aukko.

Kärsin unihäiriöistä. Aivan kuin olisin koko elämäni yrittänyt säästyä unilta. Siksi en joko nuku lainkaan tai nukun lyhyitä pätkiä, jolloin unia ei ennätä syntyä. Silti joskus erehdyn pysymään unessa liian kauan. Silloin näen painajaisia. Aina painajaisia, ei mitään muuta. Unet, joita näen, ovat ystäväni pakkomielle. Hän sanoo, ettei ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, eikä ole koskaan kuullut mitään niin kammottavaa. "Sinulla on pimeä puoli, joka on pimeämpi kuin pimeä", hän sanoo, ja minä tiedän, että siellä se on, unessa, vastaus kaikkeen. Tarina, jota yritän avata.

keskiviikko, 25. helmikuu 2015

Kätkijä

Elämässäni on monta unohdettua asiaa. Tämän blogin kautta ehkä muistan niistä osan, jonkun sellaisenkin, joka minun on käsketty unohtaa. Joskus käsky on ollut sanaton sopimus, joskus ääneen lausuttu toteama, sanojen jälkeisen hiljaisuuden vahvistama kehoitus, joka ei jätä vaihtoehtoja.

Onko unohtaminen raukkamaista?

Unohtaminen on rohkeampaa kuin asioiden märehtiminen. Se, ettei suostu unohtamaan, eikä jatkamaan eteenpäin. Mutta unohtaa ei saa liian aikaisin, ja niin minä olen tehnyt. Olen unohtanut suurimman osan lapsuuttani, koska minulla ei ole ollut lupa muistaa. Olen kätkijä. Niin pitkälle, että olen kätkenyt itsenikin.

Nyt olen päättänyt käsitellä asioita, joita en ole käsitellyt ennen. Virheitä ja päätöksiä, joista elämäni on rakentunut. Sen jälkeen olen valmis astumaan eteenpäin. Yli tämän murroskohdan. Kuilun, johon voi vajota tai sen yli voi harpata. Hallitusti, yhdellä määrätietoisella loikalla kuilun reunalta toiselle.